Perjantait

Joka perjantai tapaamme Lietzenseen puistossa kello kaksitoista. Ensin olemme puistossa tunnin tai kaksi, saamme puhuttua, saamme hengitettyä, ihmeteltyä, saamme kohkattua, päivitettyä, kaivettua polkua auki. Saamme oltua yhdessä ja iloittua puistosta ja puistossa olevista ihmisistä ja koirista. On monia ihmisiä, jotka näemme melkein aina; joulupukin, joka juoksee ympäri järveä, pienen koiransa kanssa kulkevan ranskalaisen naisen, joka puhuu saksaa viehättävän ranskalaisittain, miehen, joka luki saksaksi käännetyn suomalaisen kirjan ja arvuutteli mitä kieltä me puhumme. Jossain vaiheessa valumme läpi puiston ja ruusuntuoksun läheiseen kahvilaan, Mansteiniin, jossa meidät jo tunnetaan. Olemme tehneet sinunkaupat lempitarjoilijamme kanssa.  Hänkin vaikuttaa ilahtuvan tapaamisestamme. Tai ainakin koirien tapaamisesta. Koiria hän palvelee aina ensin. Koirat saavat häneltä herkkuja ja rapsutuksia ja vesikupin, pyytämättä. Meidän tilauksemme hän jo tietää: me kun nautimme joka perjantai samat herkut, vettä, proseccoa, pinaattipiirasta, suklaakakkua, kahvia. Pieniä poikkeuksia toki sattuu, kuten toissapäivänä, kun toinen meistä söi yllättäen lohiparsapiiraan. Ainoa asia, joka lähes joka perjantai täytyy pyytää on ruskea sokeri, sitä toinen meistä käyttää kahvin kanssa ja sen tarjoilijamme aina autuaasti unohtaa. Sellainen on seurapelimme.

Toissapäivänäkin puhuimme kirjoittamisesta. Ja lapsuudesta, mummoista ja muista vanhoista naisista, mahdollisista kuolemista, äideistä, siskoista,  ystävistä. Ja taas kirjoittamisesta. Me nauroimme taas paljon, niin kuin aina, nauroimme ei millekään ja kaikelle. Kumpikin meistä on aina pitänyt nauravista ihmisistä, sekin selvisi perjantaina. Itkimmekin me. Taas. Usein niin tapahtuu, me itkemme, vuorotellen, samaan aikaan, tuosta vaan, jostakin syystä tai syyttä, sellaisia me olemme.

Kaikki läheisimmät kirjailijakollegani ovat naisia. Tunnen minä paljonkin mukavia, humaaneja, hienoja mieskirjailijoitakin, mutta sellaisista asioista, joista kirjoittava nainen puhuu kirjoittavan naisen kanssa ei tulisi puhuttua mieskirjailijan kanssa. Liikumme yhteisissä maanalaisissa tunneleissa, uimme samaa merta. Kymmenen ensimmäisen kirjoittajavuoden aikana lapseni olivat niin pieniä ja mies aina jossakin päin Suomea ohjaamassa, että mahdollisuudet keskusteluihin kenenkään kanssa olivat aika vähäisiä. Pääsin hankalasti mihinkään kirjailijoiden yhteisiin tapahtumiin eikä voimiakaan minkään järjestämiseen juurikaan ollut.  Muutama kirjoittava nainen tuli kaikista esteistä huolimatta elämääni ja saarelle muutettuani tiesin että tarvitsin säännöllisiä kohtaamisia kirjailijanaisten kanssa. Omat lapset olivat siinä vaiheessa jo sen verran suuria, että minulla oli mahdollisuus järjestää se ensimmäinen kohtaaminen.

Sen jälkeen olemme olleet aina toisillemme olemassa. On hyvä kirjoittaa sen tiedon kanssa, että he ovat, he tietävät missä olen, tuntevat tämän maiseman, että heidän jalkansakin ovat polkeneet vettä tässä äkkisyvässä ja että hekin ovat hoitaneet ruokaa pöytään ja pyykkejä narulle silloinkin kun mieli kulkee lauseiden väliä. On hyvä tietää, että vaikka olemme missä, kohtaamme kuitenkin. Ovat sanat, jotka kulkevat paikasta toiseen, on kone, jonka ruudulta voi nähdä toisen kasvot ja sen miten hän miettii, on olemassa residenssejä, matkoja, esiintymisiä, messuja. Me kohtaamme kyllä.

Ja sitten Berliini antoi vielä tämän lahjan, jota en osannut toivoa. Nyt minulla yhtäkkiä onkin nämä perjantait. On samaa työtä tekevä, lähistöllä asuva ystävä ja viikoittainen puistopäivä.  On kaikki se, mitä sanomme ja kaikki se, mikä on sanoitta siinä, kaikki mikä tapahtuu ja väreilee ilmassa. On ajatuksen riekaleet, kesken jääneet keskustelut. On kesä, järvi ja kaksi kirjailijaa ja kaksi kirjailijan koiraa, ystävät. On koirien suloinen yhteys, riemukas onni, tuo vilpittömyys ja ilo. On piripintaan täyttyvä mieli.