Pitkät varjot

IMG_1191IMG_1182IMG_1189IMG_1222En tunne masennuksen sisätilaa, mutta olen hengittänyt sen hermomyrkkyä vuosien ajan. Olen nähnyt kuinka masennus vie elämänilon ja voimat, kuinka se kovertaa ihmisen sisältä ja jättää vain kuoren sohvalle makaamaan.

Ehkä juuri siksi olen aina tarrannut kaksin käsin iloon, huvitellut usein, tanssinut mielelläni, karttanut ulkoapäin luotuja sääntöjä ja sovinnaisuutta, vähät välittänyt siitä mitä muut minusta ajattelevat, nauranut liian kovaa ja väärissä paikoissa, järjestänyt juhlat keskelle kaaosta, ollut paljon vanhojen ihmisten, nuorten, lasten ja eläinten kanssa ja nukkunut aina yöni hyvin.

Kunnes sitten enää enää nukkunutkaan. Törmäsin keski-ikään kuin seinään. Jos herää joka yö suden hetken aikaan ja valvoo aamuun näkee äkkiä kuilun reunan ja tajuaa kuilun syvyyden ja mielen pitkät varjot.

Ensin hankin piikkimaton, sitten silmälapun, sitten korvatulpat. Jätin iltapäiväkahveista sen toisen pois. Aloin tehdä seitsemänkymmentäluvulla oppimaani rentousharjoitusta. Aloin kävellä pidempään, kylpeä useammin, kuunnella itseäni tarkemmin.

Murheet eivät ihmiseltä lopu eikä murheen muisto unohdu, mutta sitä saa valita mitä raahaa mukanaan. Sen tajuamiseen meni minulta aika pitkään.

Jokin, mikä on ollut joskus välttämätöntä, onkin äkkiä tarpeetonta. Jokin, jolla ei ole ollut mitään merkitystä, muuttuu tärkeäksi.

Nuorempana istuin aina varjossa. Kuilun nähtyäni määräsin itselleni lisää valoa.

Siirsin tuolini aurinkoon. Jotkut tarvitsevat tuskaa pystyäkseen kirjoittamaan. Minä en.

Advertisements

5 kommenttia artikkeliin ”Pitkät varjot

  1. ”Sitä saa valita, mitä raahaa mukanaan.” Niinpä, ja tuon kun muistaisi, eikä vanhasta tottumuksesta kanniskelisi kaikenlaista turhaa harteillaan. Ihanaa valoa ja voimaa sinulle!

    Blogissani on sinulle haaste. Jos innostut, nappaa kiinni. Jos et, nauti auringosta!

  2. Päivi, on siinä opettelemista. Se raahaaminen kun käy luonnostaan kuin hengittäminen. Kiitos valosta ja voimasta, lähetän sinulle puolestani juuri kukkimaan alkaneiden laventelien tuoksua ja violettia voimaa ja oliiveja suoraan puusta. Ja paljon pientä sinnikästä iloa.

    Kiitos haasteesta! Se on blogielämäni ensimmäinen.

  3. Hyvin kirjoitat! Hyvä, että määräsit itseäs aurinkoon. Tuo on hyvä neuvo pitää mielessä.
    ”Vanhemmiten ei nukutakkaa.” Olen kuullut sanottuna monesta suusta. Vielä kuitenkin kymmenen tuntia unta vain riittää. Joskus on öitä, jolloin keikahtanutta totuutta katsoo vakavuudella, jossa mahdollisuudet selvitä ovat minimit:)
    Harmikseni en 80-luvun lapsena tunne 70-luvun rentoutumisharjoituksia, mutta ehkä jotain c-kasetteja voisi vielä löytyä jostain kirjastosta?:)

  4. Eeva, kiitos! Kyllä se tosiaan perimätietona on minunkin suvussani kulkenut se valvominen: ”Vartuhan vaan, vielä se sinnuukin valvottaa”. Ja oikeassa olivat. Valvoessa alkaa helposti kasvattaa mörköjä ja tämän kasvatustehtävän kanssa minä tein heti välit selviksi. En rupea pelkäämään pahinta enkä tahdo muuttua ilottomaksi ja kitkeräksi. Yritän parhaani mukaan suhtautua kaikkeen, myös valvomiseen ’tämäkin on tätä elämää, minun elämääni’ -asenteella. Stressaaminen ei auta kaltaistani ihmistä lainkaan. Täytyy tietty totuuden nimissä sanoa, että olen tehnyt 21-vuotta työtä, jossa joka aamuisen lähtemisen velvoitetta ei ole. Osaan hyvin kuvitella miten erilaista valvominen on jos joutuu kimpoamaan sängystä joka arkipäivä kello kuusi.
    Isäni heräsi aina neljältä ja luultavasti siksi, että unen helma ei vain riittänyt aamuun saakka. Ja kun seitsemäksi piti mennä töihin niin…

    Jos herään yöllä sen seitsemänkymmentäluvun rentoutusohjeen mukaan alan kävellä jotakin yksitoikkoista reittiä mielessäni niin tarkkaan kuin pystyn. En voi kävellä mitään normaaleista kävelyreiteistäni sillä ne herättäisivät minut ja mieleni joten hahahhah, minun reittini on Tempelhofin Ikea. Kävelen junalta Ikean ovelle, kävelen suurista sinisistä ovista sisään, menen rullaportailla yläkertaan ja sitten niiden loputtomien osastojen läpi… Jossakin vaiheessa aina nukahdan.

  5. Kaunis kirjoitus. MInäkin pyrin tarrautumaan iloon, en usein edes muista ikäviä asioita. Luulen, että se on aivojen tapa suojella minua. Jos kantaisi mukana kaikkea kurjaa, olisi hirvittävän rankkaa.

    Mutta tuo nukkumisjuttu minua huolestuttaa. Koskakohan minä alan heräillä neljältä? Tähän asti olen nukkunut aina kuin tukki, nukahtanut helposti ja uinunut aamuun asti. Mutta jos merkit pitävät paikkansa, jossain vaiheessa löydän minäkin itseni aamyöstä ihmettelemästä, mihin uni katosia. Voivoi…yritän sitten muistaa tuon sinun harjoituksesi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s