Raatoviiru

Perheeni tietää jo mitä tarkoittaa kun hortoilen ympäriinsä virttyneissä vaatteissa kiinnittämättä oikeastaan mihinkään huomiota. Kun kahvikuppini kulkee paikasta toiseen ja löytyy jostakin, jossa sen ei pitäisi olla ja aina täynnä kylmää kahvia. Silmälasit, puhelin ja lompakko ovat yleensä näinä aikoina kateissa, en löydä lempikynääni enkä tiedä minne olen työntänyt kirjan, jota aivan välttämättä tarvitsen.  Ja missä on villatakkini? Olenko unohtanut sen jonnekin? Pudottelen tavaroita enkä vastaa kysymyksiin vaan vaikutan siltä, että olen menettänyt kuulon lisäksi myös aivoni.

Perhettäni naurattaa ja aivan varmasti jossain vaiheessa myös ärsyttää kun kysyn samaa asiaa uudestaan ja uudestaan ja jätän lauseet roikkumaan ilmaan enkä osta kaupasta sitä mitä tarvitaan vaan ainoastaan sitä mitä on kaapissa jo entuudestaan liian kanssa.

Ystäväni tietävät jo, mitä tarkoittaa kun en soita, meilaa, lähetä kirjeitä, kortteja, en tekstiviesteile enkä kutsu kylään, en lähde elokuviin enkä muista merkkipäiviä.

Suuren kirjoitustyön valmistumisen kynnyksellä pääni pienenee entisestään. Nukun pätkissä ja näen valtavasti käänteistä sakeiksi muuttuneita unia. Aamuisin kävelen koiran kanssa vielä pidempään kuin tavallisesti. Tarvitsen askeleet järjestääkseni päivän työt kirjoitusvalmiiksi niin, että kun tulemme takaisin kotiin voin syöksyä suoraan koneelle paukuttamaan.

Kirjoitan kotona ollessani aina makuuasennossa. Joko vuoteessa tai sohvalla. Tapa jäi onnettomuuden jälkeisiltä vuosilta ja olen sen avulla päässyt lähes kokonaan eroon piinallisista selkäsäryistäni.

Suuresti ihailemani Astrid Lindgrenkin kirjoitti muuten aina sängyssä.

Viime viikko oli käsistä päästämisen aikaa kun piti antaa luettavaksi kolme isoa työtä. Piti, nimenomaan, minähän hautoisin niitä tekstejä ilman määräaikoja ikuisuuksiin. Sattumoisin kaikkien töiden luovuttaminen osui samalle viikolle ja korvienvälinen kovalevyni oli melkoisen ylikuormittunut. Unohdin yhtä ja toista ja sotkin päivien lisäksi pesukoneellisen pyykkiä kummallisen vihreäksi.

Kustantamoon lensi viimeinen Pensionaatti Onnela -kirja. Olemme kirjoittaneet sarjaa yhdessä Tuutikki Tolosen kanssa. Ensimmäistä kirjaa kirjoittaessamme matkustimme Argentiinaan ja olimme siellä kaksi viikkoa yhdessä. Nyt kun sarja on valmis taitaa olla taas Argentiinan matkan aika.

Toiseen kustantamoon lensi toisen lastenkirjan ykkösversio. Kirjoittajakumppanilleni kirja on ensimmäinen ja kirjan kuvittajan kanssa minäkään en ole koskaan ennen tehnyt töitä. Kuvittaja aloittaa työnsä heti, korjaamattoman version kanssa. Me kirjoittajat odottelemme kustannustoimittajan palautetta ja korjausehdotuksia. Ja sitä, että pääsemme takaisin tarinan sisään. Ja sitä, että kustantamosta tulee viesti: Nyt kuvia pääsisi katsomaan.

Kolmas valmiiksi tullut työ on balettikäsikirjoitus ihanan Milla Viljamaan sävellettäväksi. Puolitoista vuotta sitten lounastimme täällä Berliinissä ja hahmottelimme baletin maailmaa. Tässä välissä Milla on ruokkinut minua säveltämällä joitakin teemoja ja nyt kun tarina on valmis en malttaisi millään odottaa hetkeä, jolloin suuri orkesteri virittää konserttimestarin johdolla, tanssijat parveilevat kulisseissa näyttämön sivussa eikä yleisö vielä tiedä mitään siitä, mitä me olemme yhdessä saaneet aikaan.

Kirjoittaminen on pinnan alle pyrkimistä, teksti on kerroksia, kierroksia ja versioita. Kun deadline, raatoviiru, lähestyy saattaa käydä niin, että kirjoittaja unohtuu hieman liian pitkäksi aikaa kerrosten väliin.

P1040371

P1040370P1040382

Mainokset

5 kommenttia artikkeliin ”Raatoviiru

  1. Kuule, älä huoli. Minä olen juuri tuollainen vaikka päässä ei pyörikään mikään tarina eivätkä mitkään ihmiskohtalot vaan ainoastaan kaikki arkiset asiat. Ihania kuvia!

  2. Kuule nyt pitää kyllä kiittää kun kerran tällaiset sivut löysin. Olen vannoutunut Pii Marin-fani ja sarjan päättyminen oli minusta surullista. Olin kiintynyt niihin henkilöihin ja olisin halunnut tietää vielä vaikka mitä erityisesti Juha Heinon, Piin, Reija Haukan elämästä. Toivottavasti joskus vielä kirjoitat rikosromaanejakin.

  3. Tervehdys S. Onerva, Pii Marinin tarina tuli kerrotuksi ja vaikka sarjan päättäminen oli minustakin vähän haikeaa niin enemmän se silti oli vapauttavaa: Kuusi kirjaa yhden henkilön pään sisällä on aikamoinen matka. Tekeillä on kyllä rikosromaanikin, mutta se on valmis aikaisintaan parin vuoden päästä.

  4. Minä aion kuunnella koko sarjan nyt äänikirjoina, kaverini vinkkasi että olet itse lukenut ne ja saan häneltä kaksi ensimmäistä osaa lainaksi. Kirjastosta tilasin aamulla loput. Nyt on joulunpyhiksi seuraa. Kiva kuulla, ettet hylännyt rikoskirjallisuutta ihan kokonaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s