Matkaeväät

Lapsuuden perheeni ei juurikaan matkustanut. Äidin sairaus piti meidät kaikki kotona. Sukuloitiin kyllä ja sillä tavalla tuli Suomi tutuksi. Ulkomailla kävimme yhden kerran, Tornion kautta Haaparantaan ja sieltä Hammerfestiin. Olin 5-vuotias.

14-vuotiaana matkustin ensimmäisen kerran ilman vanhempiani ulkomaille, Ruotsiin ja Norjaan. Olin matkalla muutaman viikon, nilkkani murtui ja loppuaika meni keppien kanssa. Se ei vähentänyt kaiken ihanuutta lainkaan. Sen jälkeen säästin kaikki rahani matkoihin. Viikonloppuisin matkasin Iisalmesta teatteriin joko Kajaaniin tai Kuopioon ja joskus Ouluunkin. Aloin käydä Helsingin tädin ja isoenon luona omin päin ja vähitellen sieltä eteenpäin, maailmalle.

Silloin vielä liftattiin ja minäkin liftasin. Elettiin aikaa ennen kännyköiden ja skypen. Ymmärrän vanhempieni huolen vasta nyt kun omat nuoreni liikkuvat maailmalla.

Olen matkustanut junalla, linja-autolla, omalla autolla, lentäen ja rahtilaivalla. Tulin rahtilaivalla Ranskasta Englannin kanaalin läpi Suomeen vuonna 1981. Olin merisairaana kaksi vuorokautta. Se on ainoa kokemukseni siitä lajista, yli kaksikymmentäseitsemän vuotta on sujunut purjeveneessä ilman vatsassa pyörivää karusellia. Sillä reissulla kapteenin pöydän illalliset jäivät väliin, mutta kannen aurinkotuoleilla saattoi onneksi makoilla. En voinut kirjoittaa hytissä vaikka niin etukäteen kuvittelinkin.  Lukiessani Kyllikki Villan matkapäiväkirjoja kuvittelen itseni niille matkoille ja muistan sen raadon hajun, joka leijui pienessä hytissäni ja pysyi minussa sitkeästi kuin huono tapa.

Kun matkustin nuorena niin kauan niin pienillä varoilla ja reppu selässä on matkustamisessa on aina ollut keskeisintä käveleminen, kahvilat, puistot, ihmiset, ruoka paikallisissa kuppiloissa, halpa asuminen. Museokäynnit ja muut aloitin maailmalla vasta siinä vaiheessa kun ruuan lisäksi oli rahaa sisäänpääsymaksuihin.

Ennen isoja muuttoja ja niihin liittyviä loputtomia tavaroiden karsimisia saatoin vielä nauttia ostamisestakin, mutta raahattuaan laatikko- ja säkkitolkulla tavaroita kirpputoreille iloitsee siitä, ettei tarvitse mitään. Joskus matkalta tarttuu mukaan uusi muistikirja, vanhoja valokuvia tai jotakin herkullista syötävää, jokin pieni asia kotimiehelle, ystävälle, lapselle, aniharvoin enää muuta.

Matka muualle, tuntemattomille kulmille, toiseen kulttuuriin, saa mannerlaattani liikkumaan, se sekoittaa maailmanjärjestykseni ja rikkoo rutiinini. Matka herättää aistini ja palauttaa toisinaan kadoksissa olevat ihmettelyn, ihastelun, pällistelyn ja ällistelyn taidot.

Pidän ihmisten katselemista ja kuuntelemisesta, kirjoittamisesta vieraassa paikassa, raitiovaunuista, silloista, puutarhoista ja ruuista, joiden mausteita täytyy arvailla. Pidän pienistä kujista, aukioista ja kauppahalleista. Pidän lapsista, jotka juoksevat pulut lentoon, pidän rakastavaisista juna-asemilla, vanhoista naisista parvekkeilla ja kadunkulmissa, pidän nuorista, jotka makoilevat nurmella tai parveilevat koulujen edustoilla kuin mehiläiset. Pidän vanhoista miehistä puhumassa toisten vanhojen miesten kanssa, lukemassa lehtiä, juomassa kahvia tai teetä. Pidän arkisia askareitaan tekevistä ihmisistä, taloista, joista kuuluu elämä. Pidän metalliporteista, värikkäistä ovista, ikkunoista, joissa on venytetty lasi. Pidän seisomista paikassa, josta näkyy kauas. Pidän eksymisestä ja kartan piirtymisestä jalkoihin.

Matkatavaroihini kuuluvat oikeastaan aina hammasharjan, alushousujen ja sukkien lisäksi hyvät kengät, luvussa oleva kirja, kamera, päiväkirja, kasa kyniä, hajuvesi, hyvä käsirasva, villatakki ja yksi kaunis mekko.

Olen matkustanut yksin, ystävien kanssa, siskon kanssa, miehen kanssa, lasten kanssa, työkavereiden kanssa ja koiran kanssa. Jokaisella matkallani olen oppinut itsestäni jotakin.

Matkustamisesta olen opettanut lapsilleni oikeastaan vain yhden asian: Matkalla voi tapahtua mitä tahansa, vastoinkäymiset ja odottaminenkin kuuluvat matkustamiseen. Tärkein matkatavara on hyvä mieli.

Kuvaan matkoilla kirjoittamista varten kaikenlaista, käytän pientä, huomaamatonta kameraani muistiinpanovälineenä. Kuvaan ennen muuta yksityiskohtia. Niistä monet siirtyvät johonkin tarinaan.

Advertisements

18 kommenttia artikkeliin ”Matkaeväät

  1. Olin pienellä työmatkalla ja siellä hotellihuoneen sängyssä unta odotellessa mietin mm. kaikkia matkoja, joita olen tehnyt. Tuntui enemmän kuin sattumalta kun olitkin kirjoittanut tänne omista matkoistasi. En ole koskaan matkustanut rahtilaivalla, mutta ollut kerran syysmyrkyssä Ruotsinlaivalla. Merisairaus oli minulle tuntematon entuudestaan enkä halua sitä toiste kokea niin paljon kuin merestä pidänkin. Minulla on lievää lentopelkoa, mutta junista pidän paljon. Ja juna-asemista. Mutta ”kylmien asemien yksinäisiä miehiä” olen oppinut varomaan. Ehkä suotta.

  2. Minäkin pyörin usein ensimmäisenä yönä uudessa paikassa ellen sitten satu olemaan niin väsyksissä, että nukahdan ennen kuin pää osuu tyynyyn. Nuorempana nukuin hyvin aina ja missä tahansa, mutta keski-ikä on tuonut mukanaan uniherkkyyden ja aamuyön tunnit, jolloin yrittää venyttää unen helmaa aamuun saakka. Vuoteessa valvoessaan ehtii vaikka mitä, käydä lapsuudessa, kiertää maailman ja suunnitella suurisuuntaisetkin muutostyöt sekä asunnossa että elämässä.

    Minä en pelkää lentämistä, mutta en pidä siitä laskeutumisen jälkeisestä hullusta jarrutuksesta. Junista minäkin pidän ja se onkin yksi suuri asia Berliinissä: täältä pääsee junalla niin helposti ympäri Eurooppaa. 60 euroa maksaa junamatka Berliinistä Prahaan ja takaisin kun lipun ostaa ajoissa.

    Asemahalleistakin pidän ja ratapihoista. Mutta en yöaikaan.

  3. Mistä nuo kuvat ovat? Tosi tunnelmallisia. Minun matkani ovat kyllä viime vuosina olleet valmiita pakettimatkoja ja on tuntunut mukavalta kun kaikki on ollut valmiina eikä ole itse tarvinnut ajatella mitään. Ehkä joskus vielä muutakin, toivottavasti!

    Peittikö tuo kuvassa mies kasvonsa kun otit kuvaa vai tapahtuiko siinä jotakin muuta?

  4. Kuvat ovat Istanbulista, tunnelmallinen oli kyllä kaupunkikin! Sellainen kaikkivalmiina-matkailuhan on juuri hyvä jos arki on rakasta ja voimat vähissä. Kun lapset olivat pieniä(2 ja 3-vuotiaita) olimme kerran sellaisella lomalla ja se oli täysin valvoneelle äidille ihan parasta: laahustaa bussiin, joka vei hotelliin, laahustaa hotelliaamiaiselle ja istua lasten altaan reunalla auringossa. Minä lepäsin ja lapset nauttivat.

    Kuvan mies harrasti koko ruokailumme ajan sellaista otsaansa hakkaamista ja jonkinmoista sadattelua. Söimme pitkän kaavan mukaan ja mies jäi vielä hakkaamaan otsaansa kun lähdimme.

  5. No nythän tuota kuvaa miehestä upean näkymän ja tunnelmallisen ikkunan ääressä ei voi enää katsoa ilman, että kuulee sen sadattelun ja alkaa väkisinkin naurattaa.

  6. Olet kirjoittanut tutun tuntuista ja omakohtaisestikin koettua matkustukseen liittyvää asiaa.

    Ensimmäinen ulkomaanmatkani oli minullakin muutaman viikon oleskelu Ruotsissa, Göteborgissa, jossa täytin 15 vuotta. Menin Ruotsiin Suomessa lomailemassa olleen serkkuni perheen mukana ja jouduin tulemaan yksin pois.

    Matkat ovat aina kuuluneet elämääni. Jossain vaiheessa olin innokas Lapinkävijä. Saatoin käydä Lapissa kolmekin kertaa vuosittain eli talvella, kesällä ja ruska-aikaan

    Lentomatkani ovat olleet joko kaupunkilomia tai sitten rantalomakohteita. Luonnollisesti kohteiden valintaan on vaikuttanut oma elämäntilanne kuten esimerkiksi lasten ikä. Tyttäreni kanssa olemme reissanneet monia, monia kertoja. On ollut valmismatkoja ja omatoimimatkoja, molemmissa hyvät puolensa. Mieluisia ovat olleet myöskin bussilla tehdyt kiertomatkat, joissa joutuu pakkaamaan ja purkamaan matkalaukkua, mutta monta paikkaa tulee koettua.

    Vuosien myötä olen oppinut pakkamaan matkatavarat nopeasti ja sisältökin on järkiintynyt. Myöskin tuliaiset ovat keventyneet. Sen tiedän, että aina kun on aikaa ja rahatilanne sopiva, olen valmis lähtemään.

    Matkustukseen liittyen minulla on omat lähtörutiinit kodin suhteen sekä myöskin tulorutiinit matkalaukun purkamisen suhteen, mutta se onkin jo eri aihe.

  7. Lapissa olen matkustanut vain muutaman kerran, teininä olimme Muoniossa ja matkasimme siitä tuntureille hiihtämään, ystävätär asui monta vuotta Rovaniemellä ja siellä tuli silloin käytyä ja sitten olen ollut jonkun kerran kirjailijakiertueella Lapin kouluissa, ne ovat olleet ihan hurjan kivoja keikkoja. Minulla on kutinani takia suhteellisen vankka itikkainho enkä ole mikään laskettelijakaan. Lappi on jäänyt etäiseksi.

    Sen sijaan Viro tullut tutuksi monen monituisilla fossiilimatkoilla. Sinne olemme matkanneet yhteisellä linja-autolla ja kun joukon ikäjakauma on ollut 1-vuotiaasta teinien ja nuorten aikuisten kautta 75-vuotiaaseen on maagisesta Viron luonnosta ja hurmaavista pikkukaupungeista nähnyt monta muutakin kulmaa kuin sen, jonka olisi itse etsinyt tai löytänyt.

    Tyttären kanssa minäkin olen matkaillut ja se on aina ihanaa. Tytär on ihana matkakumppani ja nautimme pitkälti samoista asioista.

    Minä matkustan aina vähillä matkatavaroilla, kun lensin ystävän kanssa New Yorkiin hänen laukkunsa painoi 22 kiloa, minun 4,6.
    Se oli joulunalusreissu ja takaisin tullessa minun laukkunikin painoi yli kaksikymmentä kiloa.

    Siihen etten polta tupakkaa on yksi aivan selkeä syy: kun nuorena monet aloittivat minä katsoin askin hintaa ja ajattelin, että haluan mieluummin matkustaa kuin pistää kaiken savuna ilmaan.

    Minullakin on omat lähtörutiinini ja yksi niistä on se, etten juurikaan nuku lähtöä edeltävänä yönä.

  8. Oi, matkustaminen!
    Täällä ilmoittautuu toinen hyvillä kengillä varustettu matkailija. 🙂 Mieheni ja minä matkustamme paljon kahdestaan ja kävelemme aina kaupungit tutuiksi.
    Mieheni on matkoillamme reittivastaava. Hänellä on ilmiömäinen kyky löytää uusista, tuntemattomista kaupungeista hassuja ja salaperäisiä reittejä, ränsistyneitä puistoja, kapeita kujia, paikallisten kahviloita ja hupsuja museoita.
    Viimeksi, kun olimme reissussa, emme käyneet yhdessäkään kaupassa, mikä kyllä herätti muutamissa ystävissä jälkikäteen kummastusta.
    Mutta kokemuksia ja tunnelmia ei ostella. Ne eletään!

    Kiitos, kirjoituksessasi on ihana tunnelma. Luen sen vielä uudelleen. 🙂

  9. Se Leninin patsaiden hautuumaa on oikeasti olemassa! Kerran Tallinnssa osuimme museon heinikkoiselle takapihalle ja siellä makasivat sulassa suvussa pujojen ja horsmien seassa Lenin ja Stalin. Monena kappaleena. Söimme patsaita katsellen kirpeitä omenia, ja vihainen vartija vinkkaili museon ikkunasta meitä häipymään.

  10. Voi toivottavasti koskaan ei siivota mennyttä niin kokonaan pois, että tuollainen patsaiden hautausmaa häviäsi!

    Roomassa, Giannicolon kukkulalla, siellä missä Suomen tiede- ja kulttuurikeskus Villa Lantekin sijaitsee, on ihmeellinen Villa Pamphilin puisto. Täynnä paitsi suihkulähteitä ja huvimajoja myös päättömiä ja kädettömiä patsaita. Ja kaiken kukkuraksi sieltä löytyy pensaslabyrinttikin. (Ja kaikille avoin, ilmainen lastenteatteritalo, missä on myös lastenkirjasto ja näyttelytilat. Ja siisti vessa.)

    http://romethesecondtime.blogspot.de/2010/01/rst-top-40-29-villa-pamphili-park.html

  11. Kaunista. Olen monesti miettinyt, miksi toiset ihmiset kaipaavat raiteille, moottoritielle, pilvien päälle ja toiset viihtyvät kotona? Onko se joku geenijuttu? Minäkin kaipaan aina johonkin. Toisaalta levoton mieli on myös rasite, olisi ehkä helpompaa, jos ei kaipaisi mihinkään. Mutta onneksi lääkkeeksi kelpaa vaikka matka metsään, viereiseen kaupunkiin tai outoon kortteliin. Kunhan pääsee pois tutuista ympyröistä.

    Tuo toinen kuva on niin kaunis, että tuijottelin sitä pitkään. Ja nyt taatusi on matkakuume. Mietin tässä, mikä oli ensimmäinen ulkomaanmatkani. Se taisi olla risteily Saimaan kanavaa pitkin Viipuriin. Olin ehkä 8-vuotias.

  12. Kirjailijatar, kiitos. Geeniperimää se saattaa hyvinkin olla, mutta myös valinta. Toinen haluaa kerätä omaisuutta, paisuttaa pankkitiliä, turvata tulevaa. Toinen sietää vähät rahat ja kuluneet kengät kun vaan pääsee lähtemään. Olen omasta lapsuudenperheestä ainoa tällaisen vimman saanut, ainoa levoton, jonka on lähdettävä. Minä olen ihan mahdoton kotikoira, rakastan kotona olemista, mutta olen kyllä aika varhain jo tajunnut, että maailma kiskoo minusta esiin sellaista mitä kotisohva ei. Kaikkinaisen siivouksen ja tavaroiden poisviemisen lomassa lueskelin nuoruuden päiväkirjoja, neljätoistavuotiaana kirjoitin tuon ensimmäisen oman matkan jälkeisessä huumassa: ”Siellä Notoddenissa minä ajattelin millaista olisi heittää reppu selkään ja hypätä junaan. Iisalmi jäisi taakse kuin lätäkkö asemalaiturille. Saa jäädä uudet vaatteet(myös se paita, jonka näin Siimeskulman ikkunassa) ja karamellit, alan säästää rahaa uutta matkaa varten”.

  13. ”Kokemuksia ja tunnelmia” (Linnean kommentista) ei tosiaankaan ostella, ei myöskään auringonnousuja tai -laskuja. Monet ovat myöskin ne kerrat, kun olemme käyneet kysymässä lippuja saman päivän konserttiin ja saaneet hyvät paikat pieneen hintaan.

    Olipa matkustusinto geeneissä tai ei, yhtään matkaa en ole katunut.
    Vanhemmiten olen oppinut kuuntelemaan itseäni, sillä enää en jaksa kiertää kohdetta varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Maltti on valttia.

  14. Marjatta, konsertti, teatteriesitys, näyttely, jonkun kirjan tapahtumapaikat, jonkun elokuvan kuvauspaikka, tanssiesitys, joku tietty näyttelijä, muusikko, ohjaaja, orkesteri—- ihan pelkästään niiden takiakin olen joskus matkaan lähtenyt.

    Usein kaiken löytää vasta paikan päältä ja jos kyseessä on jokin sellainen elämää suurempi asia niin vaikka liput sitten olisivatkin kalliit niin huithait, siinä kohtaa en kyllä mieti.

    Tuollaisia viime tipan lippuja mekin tapaamme hankkia periaatteella ”Jos ei mahduta sisään, mennään jonnekin muualle”.

  15. Minä elin lukiessa näitä tekstejä. Ihanaa luettavaa!

    Ajattelen että on paikkoja minne haluaa palata takaisin.
    Paikkoja minkä haluaa näyttää jollekulle.
    Sitten on paikkoja minne ei kaipaisi palata, mutta joskus silti vielä kerran palaa.
    Paikkoja, minne haluaa palata, mutta ei koskaan pääse.
    Kaikkein lohduttavimmat ovat paikat jonne pääsee, muttei vielä osaa kaivata.

    valokuvan Takana

  16. Hei Valokuvan takana, voi miten kauniisti kirjoitat: ” Kaikkein lohduttavimmat ovat paikat, jonne pääsee, muttei osaa vielä kaivata”. Juuri sellaista on elämäni juuri nyt, täynnä lohdutusta paikoissa, jonne en ole tiennyt kaivata.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s